Nyt eletään syyskuuta 2010 ja olen Singaporessa sekä 22-vuotias vielä vähän aikaa. Seuraavaksi kertailen niitä asioita, jotka ovat olleet ajankohtaisia viime aikoina ja sitä, mihin ne ovat johtaneet tähän mennessä.

Kävin käsiennustajalla. Kuulemma en saa leikata hiuksiani lyhyeksi, syödä makeaa, juoda kylmiä limppareita enkä seurustella poikaystäväni kanssa, koska horoskooppimme eivät sovi yhteen. Toisaalta välttääksni vaikuksia minun tulee syödä kuumaa keittoa (mitä en ole tehnyt sitten isän Balin-vierailun) ja jos todella rakastan poikaystävääni, minun tulee käyttää aivojani pitääkseni suhteen hyvänä niin, ettei poikaystäväni karkaa toisten naisten perään. Kuulema onnellinen elämä ja suhteen onnistuminen on mahdollista vain, jos hillitsen luonteeni ja temperamenttini.

 

Katuojaan tippuminen. Olen vieläkin Singaporessa oikeastaan vain siksi, että tipuin 1,5 viikkoa sitten katuojaan ja jouduin sairaalaan. Ei uskoisi, mutta Singaporessakin löytyy syviä, betonisia katuojia, joita ei ole eristetty kaltereilla. Olin kävelemässä harvinaisen aurinkoisena torstai-aamuna bussiasemalle napatakseni bussin Malesiaan, kun katsoin karttaa liian keskittyneesti ja rojahdin rinkkoineni kaikkineni alas. Iho repesi vasemmasta yläreidestä ja lihas sai kunnon tällin. Ensimmäisessä tietoisuuden tilassa älysin, että nyt tuli sairaalareissu. Singapore General Hospitalissa minua kärrättiin ympäriinsä pyörätuolissa ja hoitsut kantoivat vaivaisina kivillä täytetyn oloista rinkkaani pitkin käytäviä. Luut olivat ehjiä, mutta seuraavat kaksi viikkoa minua käskettiin pysyttelemään lähellä laadukkaita lääkäripalveluita ja kaukana vuorikiipeilystä. Niin minä sitten lepäsin jopa yhden iltapäivän ajan ja köpöttelin seuraavat kaksi kokonaista päivää ympäriinsä kainalosauvoilla, kunnes aloin vaappua lopulta ympäriinsä omien jalkojeni varassa - minuahan ei pysäytä mikään tässä maailmassa. Olin itse asiassa vain iloinen siitä, että sain tekosyyn jäädä pidemmäksi aikaa tänne, sillä täällä olen saanut paljon ystäviä ja kaupungissa on valtavasti kivaa tekemistä.

 

Pakistan. Ennen loukkaantumistani olin tutustunut metrossa erääseen kohtuullisen rumaan mutta erittäin hyväsydämiseen pakistanilaiseen, 37-vuotiaaseen moninkertaiseen toimitusjohtajaan, joka loukkaantumiseni jälkeen ja myös sitä ennen osoittautui uudeksi ja ensimmäiseksi perheen ulkopuoliseksi rahoittajakseni ja hyvien keskusteluiden innoittavaksi (tosin ei ensimmäiseksi sellaiseksi). Hän vei minut syömään ties kuinka monta kertaa, maailmanpyörään nimeltä Singapore Flyer, jonkinmoiseen benjihyppykuulaan, paikalliseen disneylandiin eli Universal Studiosiin, leffaan sekä shoppailukierrokselle itse löytämälleni kirpparille, josta mukaan tarttui 14 vaatekappaletta, 2 kirjaa, kengät, ja lisäksi kourallinen turhaa krääsää (hänen valitsemiaan artifakteja), joista yritän päästä eroon jotenkin. Ystävyytemme jäätyi lopulta minun osaltani, koska en voinut enää sietää hänen hienhajuaan, teknokraattisia mielipiteitään, melankolisuuttaan ja raivostuttavaa, ulkonäkööni kohdistuvaa ihailuaan. Pahus, hän kun on todella hyvä ihminen, joka on kova tekijä sosiaalisessa bisneksessä, ja jota kohtaan käyttäydyin kuitenkin loppupeleissa kuin mitä kamalin diiva. Joskus itsesuojeluvaistoja on kuitenkin hyvä kuunnella, jos 15 vuotta vanhempi mies alkaa lähetellä päivittäin viestejä liian monen median välityksellä. Kohtaaminen oli kiinnostava (en ole ennen tavannut ihmistä, joka olisi perustanut ensimmäisen firmansa 13-vuotiaana), mutta tajusin kuitenkin, etten pysty sietämään liian lähelle, vasten tahtoani pyrkiviä ihmisiä, joihin en tunne minkäänlaista vetoa loppupeleissä edes henkisellä tasolla. Olimme aika lailla toistemme vastakohdat monissa mielipiteissämme.

 

Jessica. Perin ihastuttavan saksalaisen uuden ystäväni huoneen 23. kerroksessa hänen muutettuaan 4 kuukauden työharjoittelun jälkeen takaisin Saksaan. Tutustuin häneen hassusti toisen kaverin, Aleksin, kautta, ja nukuin ensimmäisen Singaporeyöni hänen sohvallaan. Kuka olisi arvannut tuolloin, etten koskaan pääsekään Malesiaan asti vaan muutan erinnäisten käänteiden jälkeen itse kyseiseen asuntoon asumaan? Ja Jessica – siinä vasta vilpitön ja kaunis luonne! Ihailen.

 

Aleksi. En ollut koskaan tajunnut loppuun asti, miten miellyttävä ihminen hän on. Hassu ympäristö tutustua poikaystävän yhteen parhaimmista ystävistä.

 

Suomalaispataljoona. Olen ihan ällistynyt siitä, miten paljon hassuja suomalaisia tähän kaupunkiin mahtuu. Olen törmännyt jo niin moniin tuttuihin (lähinnä teekkareihin), etten ihmettele enää mitään kohtaamista. Eräissä vaihtaribileissä, jonne päädyimme Jessican ja Aleksin kanssa(vaikka kukaan meistä ei ole täällä vaihdossa) oli liian monta tyyppiä, jotka tunsivat minut tai poikaystäväni nimeltä.

 

Viheralueet. Olen viherpiipertäjä – jos minut panee suurkaupunkiin se, mitä yritän ensikädessä tehdä, on etsiä käsiini kaikki mahdolliset puistot ja luontoreservaatit tai vaihtoehtoisesti temppelit, koska niissäkin on harras ja hiljainen tunnelma. Onneksi matka jatkuu kohta, sillä kaipaan jo liikaa paratiisimaisemia ja rauhaa.

 

Kuutamobileet Balilla. Tanssin tuntikausia pöydällä ja hengasin iranilaisen mallin sekä jenkkiläisen, Filippiineillä sukellusalusta kuljettavan hemmon sekä monien muiden randomtyyppien kanssa. Join ilmaisia drinkkejä, nukuin tunnin ja nousin yhä humaltuneena lentokenttätaksiin. Singaporeen päästyäni tutustuin metrossa pakistanilaiseen toimitusjohtajaan (kts. yllä) ja seuraavana aamuna tipuin katuojaan (kts. Yllä). Elämä voi joskus yllättää.

 

Sukeltaminen. Tähän liittyy rakkausdraama, nauravia kaloja, typpihumala ja paljon muuta. Tiivistäen voin todeta, että kannatti. Sukeltamiseen liittyvinä ajankohtina olen kokenut eläväni erityisen täyttä elämää. Olen käynyt 30 metrissä, yösukelluksella pimeässä taskulampun valossa, laivanruhossa, sekä tehnyt kuperkeikkoja merikilpikonnien lähettyvillä.

 

Yön läpi tanssiminen. Oli yhdet bileet rantadiskossa, jossa yksi tyttö tanssi ja nukkui rantakahvilan penkillä solmuun käpertyneenä vain tunnin, Sitten sama tyttö meni käveli saaren ympäri, otti lautan toiselle saarelle ja nukkui monta tuntia onnellisena.

 

Isän kanssa Balilla. Tämän kohdan ei pitäisi oikeastaan olla näin häntäpäässä, koska kokemus oli kerrassaan unohtumaton. Vuokrasimme jumalattoman suuren auton, jonka vasen sivupeili meni rikki ensimmäisten kehden tunnin aikana. Osasyynä vasemmanpuoleinen liikenne, balilainen liikenne sekä hullut balilaiset mopoilijat (tosin tämä taitaa kuulua hullun balilaisen liikenteen kategoriaan, eikö?). Olin niin stressaantunut, että veriarvoni rikkoivat takuulla ennätyksiä. Matka oli ainutlaatuinen myös muilta osin: majoituimme paratiisipaikoissa ja ei-niin-paratiisipaikoissa, joimme riisiviiniä aaltojen huminassa, katselimme yhdessä tähtiä autiolla rannalla, vaelsimme toisella autiolla rannalla laskuvedenaikaan pikkurapujen kanssa ja jouduimme kolmannella, ei-autiolla rannalla merihätään (tai siis isä joutui, koska hän meni uimaan liian suuriin aaltoihin). Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä tällainen matka oman, 68-vuotiaan isän kanssa on vain kerta kaikkiaan “der Hammer” eli suomeksi siis vasara (idiomaattinen ilmaisu ei käännyt fiksusti suomeksi, kuten lukija epäilemättä pani merkille).

 

Viiniseuran löytäminen sillalta. Olin eräänä iltana yksin Singaporessa joen rannalla kaupungin kuuluisimmalla ravintola-alueella katselemassa onnellisia ihmisiä (olin itsekin onnellisella tuulella onneksi ja toivoin, että voisin olla yksi heistä. Oikeastaan mieleni teki vain keskustella ja juoda alkoholia (oikeastaan lähinnä viiniä), ja pian se onnistuikin, kun tutustuin sillalla erääseen mieheen, joka oli työmatkalla. Menimme ravintolaan, tilasimme viiniä ja juttelimme elämästä. Opin häneltä, ettei huolehtiminen kannata, minkä olen kyllä onnistunut unohtamaan sen jälkeen jo moneen kertaan. Olen tajunnut olevani kramppaava, hermostunut olento, enkä osaa edes hengittää kunnolla yleensä. Siinäpä vasta haaste minulle oppia chillaamaan kaikissa tilanteissa. Olen kyllästynyt roikkumaan egossani ja haluan murtaa kahleet ja nauraa niin paljon, että halkean. Miksen naura enää melkein ikinä? Joonan ja Marian kanssa kyllä. Olen muutoin liian usein yliasiallinen lähes aina kaikkien ihmisten kanssa (vai olenko sellainen vain täällä?). Pelkään siis ihmisiä, enkä paljon mitään muuta, no käärmeitä ehkä. Ja hah, tällainen luonne haluaa samanaikaisesti diplomaatiksi? Yksi asia lisää paradoksaalisten asioiden listalle. Mutta miten murtaa kahleet? Kertokaa se minulle. Kontrolloin liikaa.

 

Yökerhoyö Jakartassa. Olimme klubbaamassa ja yksi kaveri otti aineita. Itse en tietenkään, pulmunen kun olen, mutta tämä kaveri meni sekaisin. Saimme raahattua hänet taksiin ja selvitettyä kotiosoitteen, mutta viiden minuutin jälkeen poliisi pysäytti meidät. Halusivat händä kaikkien henkkarit, 500 dollaria rahaa siitä hyvästä, että eräs seurueen jäsenistä oli juonut olutta (mikä ei ole kiellettyä ja me muutkin olimme juoneet, hänellä vain ei ollut henkkareita) ja lisäksi he halusivat viedä toisen kaverimme huumetesteihin. Aisha pelasti tilanteen mielistelemällä poliiseja (väitti olevansa muslimi ja lisäksi keskustelu käytiin indonesiaksi, mistä ropisi pisteitä meidän hyväksemme). Lisäksi soitto suurlähetystöön pelästytti poliisit niin, että pääsimme jatkamaan sutjakkaasti matkaamme. Homma loppui hyvin, enkä itse (eikä Aishakaan) ollut vaarassa, mutta, kaverimme meinasi joutua kunnon pulaan, sillä Indonesiassa huumeista voi saada elinkautisen ellei jopa kuolemantuomion. Onni onnettomuudessa tällä kertaa.

 

Ihmeellisten maisemien katselu monissa maailman kauneimmissa paikoissa. Olen todennut, että kauniissa paikoissa oleskelu kuuluu mieliaktiviteetteihini. Muita lempipuuhiani ovat rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen, lukujärjestysten laatiminen (olen hikke, vieläkin), klubilla tanssiminen, sukeltaminen, musiikin kuuntelu, maalaaminen, valokuvaaminen, kirjoittaminen, hyvän ystävän kanssa oleminen (mm. matka Aishan kanssa oli upea!), yllätykset ja hassut juonenkäänteet, jotka saavat minut tuntemaan oloni vapaaksi ja eläväiseksi. Olen myös addiktoitunut liikuntaan, mikä on joskus jopa häiritsevää.

 

Näissä tunnelmissa mennään siis. Joona tulee huomenna tänne Singaporeen ja yritän nyt tämän kirjoittamisen avulla saada koottua itsestäni jälleen kokonaisempaa kokonaisuutta. Kokonainen ihminen ei tarvitse toista ihmistä voidakseen elää vaan ollakseen vielä onnellisempi ja jakaakseen paljon kauneutta maailmassa.