keskiviikko, 26. tammikuu 2011

Nyt

Täällä minä istun ja teen jotain, jotta voisin tehdä jotain myöhemminkin, jotta voisin tehdä jotain... Osaan olla monimutkainen - tekemäni asiat ovat merkitysten ketju tai verkosto. Opiskelu on ääriesimerkki siitä, miten paljon aikaa voi saada kulumaan voidakseen tehdä jotain myöhemmin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan usko, että pärjään koska opiskelen vaan opiskelen, koska minua huvittaa täyttää päiväni jollain aivopunnerruksella, joka on sosiaalisesti hyväksyttyä ja yhteiskunnallisesti mahdollistettua. Osallistun maailman menoon näin ja toisaalta se saa oloni tarpeelliseksi. Mikä itseään kannatteleva systeemi! Balilla mietin kuitenkin, että kaikkein eniten tykkään katsella vaihtuvia maisemia, sukeltaa, tanssia, nauraa, olla ihmisten kanssa, rakastaa ja nauttia musiikista ja taiteesta. Miten minulle kävisi, jos alkaisin täyttää näillä asioilla päiviäni samalla intensiteetillä ja jatkuvuudella, jolla opiskelen?

maanantai, 6. syyskuu 2010

Osavuosikatselmus 2,5 kuukauden reissaamisen kohdalla

Nyt eletään syyskuuta 2010 ja olen Singaporessa sekä 22-vuotias vielä vähän aikaa. Seuraavaksi kertailen niitä asioita, jotka ovat olleet ajankohtaisia viime aikoina ja sitä, mihin ne ovat johtaneet tähän mennessä.

Kävin käsiennustajalla. Kuulemma en saa leikata hiuksiani lyhyeksi, syödä makeaa, juoda kylmiä limppareita enkä seurustella poikaystäväni kanssa, koska horoskooppimme eivät sovi yhteen. Toisaalta välttääksni vaikuksia minun tulee syödä kuumaa keittoa (mitä en ole tehnyt sitten isän Balin-vierailun) ja jos todella rakastan poikaystävääni, minun tulee käyttää aivojani pitääkseni suhteen hyvänä niin, ettei poikaystäväni karkaa toisten naisten perään. Kuulema onnellinen elämä ja suhteen onnistuminen on mahdollista vain, jos hillitsen luonteeni ja temperamenttini.

 

Katuojaan tippuminen. Olen vieläkin Singaporessa oikeastaan vain siksi, että tipuin 1,5 viikkoa sitten katuojaan ja jouduin sairaalaan. Ei uskoisi, mutta Singaporessakin löytyy syviä, betonisia katuojia, joita ei ole eristetty kaltereilla. Olin kävelemässä harvinaisen aurinkoisena torstai-aamuna bussiasemalle napatakseni bussin Malesiaan, kun katsoin karttaa liian keskittyneesti ja rojahdin rinkkoineni kaikkineni alas. Iho repesi vasemmasta yläreidestä ja lihas sai kunnon tällin. Ensimmäisessä tietoisuuden tilassa älysin, että nyt tuli sairaalareissu. Singapore General Hospitalissa minua kärrättiin ympäriinsä pyörätuolissa ja hoitsut kantoivat vaivaisina kivillä täytetyn oloista rinkkaani pitkin käytäviä. Luut olivat ehjiä, mutta seuraavat kaksi viikkoa minua käskettiin pysyttelemään lähellä laadukkaita lääkäripalveluita ja kaukana vuorikiipeilystä. Niin minä sitten lepäsin jopa yhden iltapäivän ajan ja köpöttelin seuraavat kaksi kokonaista päivää ympäriinsä kainalosauvoilla, kunnes aloin vaappua lopulta ympäriinsä omien jalkojeni varassa - minuahan ei pysäytä mikään tässä maailmassa. Olin itse asiassa vain iloinen siitä, että sain tekosyyn jäädä pidemmäksi aikaa tänne, sillä täällä olen saanut paljon ystäviä ja kaupungissa on valtavasti kivaa tekemistä.

 

Pakistan. Ennen loukkaantumistani olin tutustunut metrossa erääseen kohtuullisen rumaan mutta erittäin hyväsydämiseen pakistanilaiseen, 37-vuotiaaseen moninkertaiseen toimitusjohtajaan, joka loukkaantumiseni jälkeen ja myös sitä ennen osoittautui uudeksi ja ensimmäiseksi perheen ulkopuoliseksi rahoittajakseni ja hyvien keskusteluiden innoittavaksi (tosin ei ensimmäiseksi sellaiseksi). Hän vei minut syömään ties kuinka monta kertaa, maailmanpyörään nimeltä Singapore Flyer, jonkinmoiseen benjihyppykuulaan, paikalliseen disneylandiin eli Universal Studiosiin, leffaan sekä shoppailukierrokselle itse löytämälleni kirpparille, josta mukaan tarttui 14 vaatekappaletta, 2 kirjaa, kengät, ja lisäksi kourallinen turhaa krääsää (hänen valitsemiaan artifakteja), joista yritän päästä eroon jotenkin. Ystävyytemme jäätyi lopulta minun osaltani, koska en voinut enää sietää hänen hienhajuaan, teknokraattisia mielipiteitään, melankolisuuttaan ja raivostuttavaa, ulkonäkööni kohdistuvaa ihailuaan. Pahus, hän kun on todella hyvä ihminen, joka on kova tekijä sosiaalisessa bisneksessä, ja jota kohtaan käyttäydyin kuitenkin loppupeleissa kuin mitä kamalin diiva. Joskus itsesuojeluvaistoja on kuitenkin hyvä kuunnella, jos 15 vuotta vanhempi mies alkaa lähetellä päivittäin viestejä liian monen median välityksellä. Kohtaaminen oli kiinnostava (en ole ennen tavannut ihmistä, joka olisi perustanut ensimmäisen firmansa 13-vuotiaana), mutta tajusin kuitenkin, etten pysty sietämään liian lähelle, vasten tahtoani pyrkiviä ihmisiä, joihin en tunne minkäänlaista vetoa loppupeleissä edes henkisellä tasolla. Olimme aika lailla toistemme vastakohdat monissa mielipiteissämme.

 

Jessica. Perin ihastuttavan saksalaisen uuden ystäväni huoneen 23. kerroksessa hänen muutettuaan 4 kuukauden työharjoittelun jälkeen takaisin Saksaan. Tutustuin häneen hassusti toisen kaverin, Aleksin, kautta, ja nukuin ensimmäisen Singaporeyöni hänen sohvallaan. Kuka olisi arvannut tuolloin, etten koskaan pääsekään Malesiaan asti vaan muutan erinnäisten käänteiden jälkeen itse kyseiseen asuntoon asumaan? Ja Jessica – siinä vasta vilpitön ja kaunis luonne! Ihailen.

 

Aleksi. En ollut koskaan tajunnut loppuun asti, miten miellyttävä ihminen hän on. Hassu ympäristö tutustua poikaystävän yhteen parhaimmista ystävistä.

 

Suomalaispataljoona. Olen ihan ällistynyt siitä, miten paljon hassuja suomalaisia tähän kaupunkiin mahtuu. Olen törmännyt jo niin moniin tuttuihin (lähinnä teekkareihin), etten ihmettele enää mitään kohtaamista. Eräissä vaihtaribileissä, jonne päädyimme Jessican ja Aleksin kanssa(vaikka kukaan meistä ei ole täällä vaihdossa) oli liian monta tyyppiä, jotka tunsivat minut tai poikaystäväni nimeltä.

 

Viheralueet. Olen viherpiipertäjä – jos minut panee suurkaupunkiin se, mitä yritän ensikädessä tehdä, on etsiä käsiini kaikki mahdolliset puistot ja luontoreservaatit tai vaihtoehtoisesti temppelit, koska niissäkin on harras ja hiljainen tunnelma. Onneksi matka jatkuu kohta, sillä kaipaan jo liikaa paratiisimaisemia ja rauhaa.

 

Kuutamobileet Balilla. Tanssin tuntikausia pöydällä ja hengasin iranilaisen mallin sekä jenkkiläisen, Filippiineillä sukellusalusta kuljettavan hemmon sekä monien muiden randomtyyppien kanssa. Join ilmaisia drinkkejä, nukuin tunnin ja nousin yhä humaltuneena lentokenttätaksiin. Singaporeen päästyäni tutustuin metrossa pakistanilaiseen toimitusjohtajaan (kts. yllä) ja seuraavana aamuna tipuin katuojaan (kts. Yllä). Elämä voi joskus yllättää.

 

Sukeltaminen. Tähän liittyy rakkausdraama, nauravia kaloja, typpihumala ja paljon muuta. Tiivistäen voin todeta, että kannatti. Sukeltamiseen liittyvinä ajankohtina olen kokenut eläväni erityisen täyttä elämää. Olen käynyt 30 metrissä, yösukelluksella pimeässä taskulampun valossa, laivanruhossa, sekä tehnyt kuperkeikkoja merikilpikonnien lähettyvillä.

 

Yön läpi tanssiminen. Oli yhdet bileet rantadiskossa, jossa yksi tyttö tanssi ja nukkui rantakahvilan penkillä solmuun käpertyneenä vain tunnin, Sitten sama tyttö meni käveli saaren ympäri, otti lautan toiselle saarelle ja nukkui monta tuntia onnellisena.

 

Isän kanssa Balilla. Tämän kohdan ei pitäisi oikeastaan olla näin häntäpäässä, koska kokemus oli kerrassaan unohtumaton. Vuokrasimme jumalattoman suuren auton, jonka vasen sivupeili meni rikki ensimmäisten kehden tunnin aikana. Osasyynä vasemmanpuoleinen liikenne, balilainen liikenne sekä hullut balilaiset mopoilijat (tosin tämä taitaa kuulua hullun balilaisen liikenteen kategoriaan, eikö?). Olin niin stressaantunut, että veriarvoni rikkoivat takuulla ennätyksiä. Matka oli ainutlaatuinen myös muilta osin: majoituimme paratiisipaikoissa ja ei-niin-paratiisipaikoissa, joimme riisiviiniä aaltojen huminassa, katselimme yhdessä tähtiä autiolla rannalla, vaelsimme toisella autiolla rannalla laskuvedenaikaan pikkurapujen kanssa ja jouduimme kolmannella, ei-autiolla rannalla merihätään (tai siis isä joutui, koska hän meni uimaan liian suuriin aaltoihin). Olen syntynyt onnellisten tähtien alla, sillä tällainen matka oman, 68-vuotiaan isän kanssa on vain kerta kaikkiaan “der Hammer” eli suomeksi siis vasara (idiomaattinen ilmaisu ei käännyt fiksusti suomeksi, kuten lukija epäilemättä pani merkille).

 

Viiniseuran löytäminen sillalta. Olin eräänä iltana yksin Singaporessa joen rannalla kaupungin kuuluisimmalla ravintola-alueella katselemassa onnellisia ihmisiä (olin itsekin onnellisella tuulella onneksi ja toivoin, että voisin olla yksi heistä. Oikeastaan mieleni teki vain keskustella ja juoda alkoholia (oikeastaan lähinnä viiniä), ja pian se onnistuikin, kun tutustuin sillalla erääseen mieheen, joka oli työmatkalla. Menimme ravintolaan, tilasimme viiniä ja juttelimme elämästä. Opin häneltä, ettei huolehtiminen kannata, minkä olen kyllä onnistunut unohtamaan sen jälkeen jo moneen kertaan. Olen tajunnut olevani kramppaava, hermostunut olento, enkä osaa edes hengittää kunnolla yleensä. Siinäpä vasta haaste minulle oppia chillaamaan kaikissa tilanteissa. Olen kyllästynyt roikkumaan egossani ja haluan murtaa kahleet ja nauraa niin paljon, että halkean. Miksen naura enää melkein ikinä? Joonan ja Marian kanssa kyllä. Olen muutoin liian usein yliasiallinen lähes aina kaikkien ihmisten kanssa (vai olenko sellainen vain täällä?). Pelkään siis ihmisiä, enkä paljon mitään muuta, no käärmeitä ehkä. Ja hah, tällainen luonne haluaa samanaikaisesti diplomaatiksi? Yksi asia lisää paradoksaalisten asioiden listalle. Mutta miten murtaa kahleet? Kertokaa se minulle. Kontrolloin liikaa.

 

Yökerhoyö Jakartassa. Olimme klubbaamassa ja yksi kaveri otti aineita. Itse en tietenkään, pulmunen kun olen, mutta tämä kaveri meni sekaisin. Saimme raahattua hänet taksiin ja selvitettyä kotiosoitteen, mutta viiden minuutin jälkeen poliisi pysäytti meidät. Halusivat händä kaikkien henkkarit, 500 dollaria rahaa siitä hyvästä, että eräs seurueen jäsenistä oli juonut olutta (mikä ei ole kiellettyä ja me muutkin olimme juoneet, hänellä vain ei ollut henkkareita) ja lisäksi he halusivat viedä toisen kaverimme huumetesteihin. Aisha pelasti tilanteen mielistelemällä poliiseja (väitti olevansa muslimi ja lisäksi keskustelu käytiin indonesiaksi, mistä ropisi pisteitä meidän hyväksemme). Lisäksi soitto suurlähetystöön pelästytti poliisit niin, että pääsimme jatkamaan sutjakkaasti matkaamme. Homma loppui hyvin, enkä itse (eikä Aishakaan) ollut vaarassa, mutta, kaverimme meinasi joutua kunnon pulaan, sillä Indonesiassa huumeista voi saada elinkautisen ellei jopa kuolemantuomion. Onni onnettomuudessa tällä kertaa.

 

Ihmeellisten maisemien katselu monissa maailman kauneimmissa paikoissa. Olen todennut, että kauniissa paikoissa oleskelu kuuluu mieliaktiviteetteihini. Muita lempipuuhiani ovat rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen, lukujärjestysten laatiminen (olen hikke, vieläkin), klubilla tanssiminen, sukeltaminen, musiikin kuuntelu, maalaaminen, valokuvaaminen, kirjoittaminen, hyvän ystävän kanssa oleminen (mm. matka Aishan kanssa oli upea!), yllätykset ja hassut juonenkäänteet, jotka saavat minut tuntemaan oloni vapaaksi ja eläväiseksi. Olen myös addiktoitunut liikuntaan, mikä on joskus jopa häiritsevää.

 

Näissä tunnelmissa mennään siis. Joona tulee huomenna tänne Singaporeen ja yritän nyt tämän kirjoittamisen avulla saada koottua itsestäni jälleen kokonaisempaa kokonaisuutta. Kokonainen ihminen ei tarvitse toista ihmistä voidakseen elää vaan ollakseen vielä onnellisempi ja jakaakseen paljon kauneutta maailmassa.

lauantai, 31. heinäkuu 2010

Ensimmäinen kuukausi

Sijaitsen Nasolin kylässä Länsi-Jaavalla, Indonesiassa. Olen soluttautunut Universitas Padjadjaran (Unpad) kolmannen vuosikurssin opiskelijoille pakolliseeen projektiin, jonka periaatteena on yhteiskuntavastuu. Parikymmentä yliopistoa Indonesiassa ovat sisällyttäneet koulutusohjelmaansa kuukauden kestävän projektin, jossa opiskelijat lähetetään kyliin, joissa heidän tehtävänsä on tutustua maaseudun elämäntapaan ja organisoida kuukauden aikana kyläkehitysprojekti, jossa he hyödyntävät yliopistossa saamiaan oppeja. Minulle tämä on vapaaehtoinen työharjoittelu, johon hakeuduin mukaan , koska minusta piti aina tulla tutkimusretkeilijä.

 

Idea yliopiston yhteiskuntavastuusta on ylväs ja erittäin sosialistinen. Sisäisen solidaarisuustaistelijani ensireaktio oli, eikö kyseistä ideaa pitäisi soveltaa kaikissa muissakin maailman yliopistoissa – maailmasta tulisi teoriassa rytinällä parempi paikka elää, kun opiskelijoiden tiedot ja taodot ammennettaisiin yhteskuntarakenteiden kehittämiseksi ja yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Vietettyäni kylässä noin vuorokauden realiteetit alkoivat kuitenkin vilautella hampaitaan. Mielessäni alkoi muhia epäilys, miten parinkymmenen opiskelijan lauma saattaisi saada kuukaudessa aikaan kestäviä tuloksia ilman projektia valvovan professorin ohjausta? Lisäksi projektin tehottomuuden uhkaa alleviivasi tosiasia, ettei opiskelijoiden käytössä ollut ainoakaan rupiaa todellisten muutosten aikaan saamiseksi. Mielessäni vilisivät UNICEF:n leivissä oppimat fraaset tyttöjen koulutuksesta, sanitaatiosta, rokotuksista ja puhtaasta vedestä, mutta parissa päivässä ilmeni kuitenkin, ettei paikallinen väestö omasta mielestään kärsinyt ainoastakaan listallani huutavista ongelmista.

 

Koluttuamme pienryhmissä kylän joka kolkan läpi ja haastateltuamme asukkaita sosiaalisen kartannuksen tueksi aloimme verkkaiseen tahtiin keskustella siitä, mitä meidän pitäisi alkaa tehdä täällä. Omilla resursseillamme aikaansaatava suurin mahdollinen hyöty voitaisiin saada hampaiden tai käsien pesun opettamisesta tai englanninkielen aseman edistämisestä kouluissa. Mielenkiintoni kehitysprojektia kohtaan alkoi kuitenkin pian laskea, kun huomasin, kuinka hitaasti kaikki suunnitelmat ja neuvottelut etenivät ryhmässämme. Aloin lisäksi hahmottaa, miten valtavan syvät juuret täällä vallitsevilla todellisilla ongelmilla on indonesialaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Se, mitä näen ympärilläni on vain jäävuoren huippu – merkityksellistä on tajuta, miten valtava jättiläinen piileskelee pinnan alla. Osa havaitsemistamme ”ongelmista” puolestaan alkoivat ensimmäisen kulttuurishokin hälvennyttyä näyttää melko triviaaleilta. Summa summarum – unohda epäolennainen, tartu olennaista sarvista. Tämän ajatuksen jälkeen ympäristöä, taloutta ja terveyttä koskevat mammuttiongelmat alkoivat yhtäkkiä tuntua erityisen murskaavilta ja masentavilta, joten itseni varjelemiseksi ja elämän tarkoituksellisuudentunteen säilyttämiseksi siirsin energiani kehitysprojektin pohtimisen sijaan ympäristön sekä omassa itsessäni tapahtuvien muutosten tarkkailuun. Kuukaudessa ei kerta kaikkiaan voi kääntää jättiläislaivan kurssia sadalla kahdeksallakymmenellä asteella.

 

On ollut kiinnostavaa seurata oman aikakäsityksen indonesialaistumista. Täällä ei haittaa, vaikka päivän aikana ei ehtisi käydä lenkillä ja salilla, päntätä tenttiin, istua luennoilla, musisoida, maalata ja ”rentoutua”, kuten kotona. Täällä nukun lattialla kovalla joogamatolla ja nousen aamulla ylös, kun olen saanut tarpeeksi unta. Päivän tunnit valuvat joogatessa, syödessä ja verkkaisessa jutustelussa toisten kanssa. Välillä projekti etenee, ja kun aivoni kaipaavat jumppaa, kaivan esille indonesian oppikirjani ja kirjoitan ivihkooni sanoja, jotka haluan oppia. Olen silti jopa täälläkin Nasolin asukkaisiin ja projektissa mukana oleviin indonesialaisiin yliopisto-opiskelijoihin nähden hyperaktiivinen. Eräs kanssani samalla lattialla nukkuva saksalainen yliopisto-opettaja kysyi eräänä aamulla kylällä tapaamiltaan 15-vuotiailta pojilta, millä he täyttävät päivänsä, ja vastaus oli nongkrong, eivät millään. Tyypillisesti kyläläisen elämänkaari kestää kuutisenkymmentä vuotta, eikä sen täyttäminen liian monilla aktiviteeteilla ole suuressa suosiossa.

 

Paikalliset ihmiset elävät viidakkokukkuloiden ympäröiminä lähellä luonnonpuistoa ja monet perheet ovat ruoan suhteen lähes omavaraisia. Paikallinen erikoisuus on makean veden kanavointijärjestelmä, ja lammikoihin ohjatulla vedellä pestään astiat ja vaatteet, ja siihen tehdään perinteisesti myös tarpeet, vaikka modernit ”reikä lattiassa” -ratkaisut ovatkin jo yleistymässä. Olen ihmetellyt, miksei vesi ala haista ja mikseivät ihmiset saa tauteja tästä ihmeellisestä vedenkierrosta. Ehkä osaisin vastata, jos olisin opiskellut informaatioverkostojen ja antropologian sijaan vesitekniikkaa tai kemiaa. Tai sitten ihmettelisin asiaa vielä entistäkin enemmän.

 

Haastattelujemme mukaan keskimääräiset päivätulot ovat täällä euron luokkaa. En tiedä, onko nämä ihmiset laskettu mukaan alle köyhyysrajan sinnitteleviin ihmisiin, mutta joka tapauksessa koettuani indonesialaisen suurkaupungin loputtomat liikenneruuhkat ja mahdottomuuden, pidän kaupunkeihin hakeutumisen silkkana hulluutena ja kylään jäämistä fiksuna vetona. Täällä on sentään vehreää ja ravintoa riittää, mammonaa ei siten edes tarvitse olla paljon. En kuitenkaan voi teeskennellä olevani täällä Edenin puutarhassa. Vaikka Nepalissa näkemäni maanpäällisen helvetin (kuvittele mielessäsi musta, kuolemalta haiseva liejujoki halkomassa kastittomien eli ihmisarvottomien ja rutiköyhien peltikopperoslummia) vastapainona tämä todella on hyvin idyllinen paikka elää, myös täällä olematon kierrätysjärjestelmä ja roskienpoltosta tulevat kaasut rikkovat ympäristöä. Saksalainen huonekaverini Aisha laukoi tässä eräänä päivänä oivalluksen: olemme täällä kehitysmaassa, jossa on otettu valtavalla voluumilla käyttöön länsimaista teknologiaa ilman, että kolikon toinen puoli on huomioitu. Ihmiset käyttävät valtavasti muovia mitä erilaisimmissa muodoissa ilman, että materiaalia välitettäisiin kierrättää tai siivota pois luonnosta. Ihmiset ovat täällä kuin lapsia buffetpöydän äärellä: otetaan kaikki, mitä saadaan irti, mutta joku muu saa pestä astiat. Astiat ja ruoka kuitenkin loppuvat nopeasti ellei opetella saman tien järjestämään ruokailua kestävälle pohjalle. Mielestäni on huolestuttavaa, että jopa indonesialainen yliopisto-opiskelija kehtaa tipauttaa loppuun hörppimänsä vesipullon katuojaan. Tietenkin on lopulta sama, päätyykö pullo ojaan vai jonnekin muualle tunkiolle, mutta periaate on sama: välinpitämättömyys ja kestävän ajattelun puuttuminen jopa nimellisesti sivistyneen ihmisen kohdalla kertoo siitä, että täällä osataan syödä muttei tiskata.

 

Mitä tulee terveyteen, minua kiinnostaisi saada yksiselitteinen vastaus siihen, millainen on paikallisten terveydentila täällä. Lapset saavat täällä ilmeisesti joitakin rokotuksia ja synnyttäville naisille näyttäisi olevan mahdollisuus saada ammattiapua. Tosin dokumenttielokuvaa varten haastatteluja tehnyt yllä mainitsemani saksalainen nainen kuvasi gynegologin vastaanottoa täydeksi kammotukseksi puutteellisen hygienian perusteella. Olen käsittänyt, että lääkärille on periaatteessa mahdollista päästä, mutta ihmisiä ei kiinnosta maksaa eikä myöskään viedä aloitettuja lääkekuureja loppuun. Tieteenala nimeltä lääketieteellinen antropologia olisi kertakaikkisen kiehtova tutkimuskohde täällä – olen entistäkin vakuuttuneempi, ettei lääkkeiden tai lääkäreiden eksistenssi kerro yhtään mitään siitä, kuinka ihmiset suhtautuvat niiden tarpeellisuuteen. Terveys jos jokin on suhteellinen käsite. On myös hyvin vaikea saada selville, mihin ihmiset kuolevat täällä tai mitkä ovat yleisimpiä sairauksia. Omasta mielestäni kuusikymppinen ei ole vielä täysi rupakko, mutta täällä sen ikäinen näyttää täysin kulahtaneelta. Kuolinsyyksi kuitataan yleensä vanhuus.

 

Jos olisin syntynyt Nasolissa, ruumiini näyttäisi toiselta ja katsoisin myös hyvin erilailla itseäni. Hiuksissani olisi loisia, luultavasti saisin välillä matoja ruuansulatuskanavaani, en harrastaisi mitään urheilua, söisin päivittäin friteerattuja ruokia, riisiä ja hyvin paljon sokeria (kaikkeen lisätään täällä sokeria, jopa tuoremehuun), minkä vuoksi en siis olisi luultavasti lihaksikas enkä liian laiha. Olisin mennyt naimisiin 15-16 -vuotiaana, ja 22 vuotiaana olisin jo taatusti vähintään yhden lapsen äiti. Jos muuttaisin kaupunkiin, sairastuisin luultavasti dengue-kuumeeseen tai tuberkuloosiin. Malariaa en kuitenkaan oletettavasti saisi. Nasolilaisena naisena ruumiini olisi aina verhottu, jos ei päätä niin ainakin pitkiä lahkeita ja hihoja myöten. Syy: Islam.

 

Entä keuhkoni, miltä ne näyttäisivät? Ketjussa tupakoiminen on täällä hitti kaikenikäisten miesten, muttei naisten keskuudessa. Kiltit naiset eivät polta ainakaan julkisesti, mutta he ovat sen sijaan passiivisen tupakoinnin uhreja - en ole vielä nähnyt sellaista tilaa, jossa ei olisi tupakoitu.

 

Tupakkateollisuus ilmoittelee itsestään paitsi uskomattoman käheä-äänisten ukkojen ympärillä pulppuavien savumerkkien kuten myös kävelyretkilläni nuuhkimani kuivatun neilikan välityksellä. En ole vielä päässyt selvyyteen siitä, miten neilikkaa kasvatetaan, mutta ainakin sitä kuivatetaan laakeilla bambuvadeilla joka paikassa. Tuoksu on huumaava ja tuo mieleeni joulun ja intialaisen ruoan, mutta unelmani särkee se tosiasia, että kaikki kotiteollisuuden taivaalliset tuotteet päätyvät savukkeiden täytteeksi.

 

Täällä kasvatetaan myös roppakaupalla riisiä, jonka sadonkorjuu on kolmesti vuodessa. Silmäni lepäävät loputtomilla riisiterasseilla – miehet ja naiset tarpovat liejussa paljain jaloin bambusta kudotut kiinalaistyyppiset kartiohatut päässä ja teemaväri on hehkuvan, täyteläisen vihreä. Kuitenkaan kaikki pinnalta kaunis ei ole eettisessä ja laajemmassa mielessä kaunista: Monokulttuurinen riisinviljely paitsi kuluttaa nopeasti maaperän mineraalit loppuun mutta myös kuluttaa huomattavasti makeaa vettä ja aiheuttaa metaanipäästöjä. Täällä tosin on vaikea uskoa, että vedestä voisi mitenkään olla puutetta: vaikka nyt on meneillään kuiva kausi, niin lähes joka päivä olemme päässeet todistamaan rankkaakin rankempia, tunteja kestäviä saderyöppyjä, joiden aikana olen kokenut kirjaimellisesti, kuinka taivas tippuu niskaan. Puuttumatta sen koommin makean veden ongelman olemassaoloon täällä, ainakin on varmaa, että riisipeltojen tieltä tuhotaan hiilidioksidia ja maaperää sitovaa ja biodiversiteettiä monipuolistavaa ryteikköä.

 

On jännittävää, kuinka tästäkin ympäristöongelmasta saadaan kulttuurinen kysymys - riisi on nimittäin täällä ihmisten pääasiallinen ravinto. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan vain kyllästy riisiin, ja on mahdotonta kuvitella indonesialaista ruokakulttuuria ilman riisiä: aamiainen, lounas ja illallinen ovat kaikki riisipohjaisia aterioita, mutta ensimmäisen viikon jälkeen oma riisinsietokykyni antoi myöten. Nykyään käyn hakemassa omia eväitä kioskeilta: vaaleaa, nutellalla täytettyä leipää, keksejä, maitokaakaota, mehuja. Pikkuisia kioskeja sikiää täällä kuin sieniä sateella, mutta yhdessäkään ei myydä hedelmiä. Olen aivan ällistynyt, miksi käden ulottuvilla kasvavat papaijat, singkongit, banaanit ja mangot päätyvät vain isojen kaupunkien markkinoille ja supermarketteihin. Priorisoin kuitenkin hedelmien syömistä sen verran, että näen mielelläni vähän vaivaa niiden hankkimiseksi. Pelkän riisin yksipuolisuudesta seuraava fyysinen pahoinvointi pakottaa minut syömään monipuolisesti. Ehkä, jos muutkin täällä odottaisivat ravinnoltaan vaihtelevuutta, ympäristökin kuormittuisi vähemmän.

 

Ensin ihminen on tabula rasa, sitten kuvaan hiipii tottumus, jota seuraa kulttuuri, joka muokkaa ruumista, terveyttä ja ympäristöä ja sen kautta koko planeettaamme. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia sen suhteen, millaisia tottumuksia rakennamme omaamme ja lastemme elämään. Tottumukset ovat ne silmälasit, joiden läpi mittailemme maailmaa ja joiden perusteella arvioimme sen laatua. Omat odotuksemme sekä se työ, jonka teemme odotustemme saavuttamiseksi riippuvat siitä, millaiset silmälasit ovat päässämme. Olen ottanut haasteekseni vertailla erilaisten ihmisten silmälaseja, tuomita vähemmän ja yrittää rakentaa omiani paremmiksi.

 

Minulla ei ole oikeastaan ikävä kotiin. Välillä tosin ajattelen, kuinka miellyttävää on, että Suomessa ja Euroopassa ylipäänsä ei ole hierarkkista ja asiat toimivat nopeasti ja luotettavasti. Klisee. Toisaalta minua kyllästyttää edelleen, miten neuroottisia monet meistä ovat turvallisuushakuisuuden, terveyden, kiireen, rahan ja sisäänrakennetun materialismin suhteen. Itsekin syyllistyn siihen liikaa silloin, kun en muista varoa, pakko myöntää. On hyvä kuitenkin tunnustaa, ettei se nyt vain ei mene niin, että kalliiden laatutuotteiden omistaminen helpottaisi elämää niin paljon, että niiden ostamiseen tarvittavan rahan hankkimiseen mennyt energia maksautuisi tuotteesta koituvan onnen vuoksi takaisin. Ongelma on, että kallis elämä ei ole välttämättä samassa suhteessa onnellista elämää. Kun meillä on liikaa mistä valita, yritämme saavuttaa kaiken, mikä on aika raskasta. Ylenpalttisen markkinatalouden kanssa analogiassa on se kiire, jolla yritämme hamuta kaikkea. Minäkin. Miksi muuten opiskelisin kahdessa yliopistossa ja koitan saada palasen joka nurkasta elämän lautasella? Miksi minun on pakko olla tyyppi, joka osaa soittaa orkesterissa, maalata, kirjoittaa, lukea, laskea, juhlia, urheilla, levätä, huutaa, meditoida... Tunnustan sen nyt itselleni: en minä osaakaan. Olo on heti keveämpi, jos unohdan pakkomielteeni yrittää pyörittää sitä kaikkea.

 

Täällä minä täytän aikani huomattavasti vähemmällä määrällä juttuja ja yöuneni ovat huomattavasti paremmat kuin kotona. Menen säännölliseen aikaan nukkumaan ja nukahdan, kun on sen aika. Uskomatonta kuvitella, että kärsin viime syksynä monen kuukauden aikana nukahtamishäiriöstä. Kerran menin tenttiin nukuttuani puolentoista tunnnin yöunet – en sen vuoksi, että olisin lukenut nin myöhään vaan siksi, etteivät aivoni halunneet mennä lepotilaan.

 

En suinkaan ole peace&love -hippi, joka ihannoi kehitysmaan hitautta ja kritisoi teollisuusmaiden ahneutta. Ei. Musta ja valkoinen eivät ole ainoat värit, tai siis - maailman värit ovat kaikkea muuta kuin musta ja valkoinen. Haluan elämässäni katsella niitä kaikkia sävyjä, joilla tämä moninainen maailmamme on maalattu. Jos mahdollista, voisin koittaa oppia näkemästäni jotain. Usein haaveilen, että olisin kirjailija. Voisin siten hyödyntää ajatteluani ja kokemuksia muiden ihmisten inspiroimiseen kuten omat lempikirjailijani ovat inspiroineet minua. Khaled Hossein, Pramoedya Ananta Toer, Elizabet Gilbert, Esko Valtaoja ja muun muassa se ihana luonnosta kirjoittanut nainen, jonka kirjan luin viime syksynä, kun Joona oli Hong Kongissa ja Etelä-Koreassa, ovat opettaneet, kauhistuttaneet ja liikuttaneet minua. Laskin, että olen 22 ikävuoteeni mennessä matkustanut nyt 31 maassa ja puhun viittä kieltä sekä sen lisäksi kahdesta osaan alkeet. Kumpa voisin joskus olla joillekin tovereille majakka, joka valaisee maailmasta viipaleita niin, että omat kokemukseni voisivat lisätä hiuikan tämän maailman esteettisyyttä ja henkistä rikkautta. Toivon, että voisin joskus osata maalata kirjoja tuhannella sävyllä niin, että lukijat kokisivat palojen loksahtavan paikalleen. Kumpa olisin sellainen ihminen, joka heräisi aamulla ja alkaisi kirjoittaa tai maalata tarinaa, jonka sisältö ja ulkoasu olisivat jotain niin kaunista ja kiinnostavaa, että tuhannet ihmiset haluaisivat päästä niistä osallisiksi. Haluaisin olla hyödyksi. Haluaisin saada jonkin pienen ihmisen tuntemaan olonsa ja ympäristönsä kauniiksi, kiinnostavaksi. Mutta toistaiseksi olen vielä kovin turha ja liian keskittynyt itseeni. Sen haluaisin muuttaa.

 

Tutkin maailmaa janoisena. Rakastan katsella maailmankarttoja – on koukuttavaa haaveilla kaikista niistä kolkista, joiden haluaisin jonakin päivänä aukeavan silmieni eteen elävinä ääninä ja makuina, tunnelmina, joiden läpi olen itse sukeltanut. Haluaisin joskus voida viihdyttää nuorempiani ottamalla karttapallon käteeni, pyörittää sitä ja kertoa tarinoita paikoista, joihin sormeni osuu. Rakastan elämässä tutkimuksia – melko sama, mitä ne koskevat. Ehkä siksi olen ahne opiskelemaan ja pitämään yllä mahdollisuudet olla mitä vain. Mutta minähän olen jo nyt mitä vain. Minun ei tarvitse tulla miksikään eikä minun tarvitse odottaa asioita tapahtuviksi, sillä sydämeni on jo nyt se ydin, jossa kaikki tarpeelliset päätökset ja tapahtumat ovat jo olemassa. Sydämeni toimii kvanttimekaniikan säännöillä: kaikki tapahtuu samanaikaisesti ja kaikki mahdollinen tapahtuu.

 

Kävelin tänään 21.7.2010 jo toisena peräkkäisenä päivänä saman, noin puolentoista tunnin kävelylenkin, jonka varrella voin tähyillä savannimaisia lempipuitani, ihmisten päivätoimia, laaksoja ja loputtomia kukkuloita. Olin yksin, joten uppouduin omiin ajatuksiini kuten tapaan tehdä. Rakastan suunnitelmia tulevista seikkailuista, ja huomasin jälleen tekeväni listaa niistä paikoista, joissa haluaisin ehdottomasti reissata (Keski-Amerikka, jossa haluaisin ensin tehdä työharjoittelun ja sitten reissata alas aina Ecuadoriin tai Peruun saakka; Afrikka (ehkä Tansania, Kenia ja Malawi tai sitten ranskankielinen Afrikka; Intia, Tiibet sekä Nepalissa jonkin jättivuoren perusleiri) seuraavien vuosien aikana ja niistä projekteista, joihin haluaisin ryhtyä (työharjoittelu Ulkoasiainministeriössä, diplomityö jollekin siistille taholle kuten Unicefille, vaihto-opiskelua esimerkiksi Berliinissä). Sitten pysähdyin. Oikeastaan minun ei tarvitse muuta kuin kävellä ja katsella, mitä nyt tapahtuu. Minun ei tarvitse listata kaikkea, mitä on ehkä tulossa. Tarvitsen paljon kipeämmin kykyä nauttia siitä, mitä tapahtuu juuri nyt. Sen kyvyn harjoitteleminen auttaa minua nauttimaan myös kaikista niistä kvanttimekaniikan säännöillä tapahtuvista miljardeista asioista, jotka tapahtuvat nytnytnytnytnytnytnyt... Pienenä luin paljon Löytöretki-sarjaa. Nyt haluan elää samannimistä sarjaa.

 

Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen maassa, jossa herään ohuen unen sattuessa puoli neljältä aamuyöllä siihen, että muadzin ja imaami huutavat vuorotellen jotain käsittämätöntä ja ilmeisesti hyvin tärkeää mikrofoniin. Ja kaikki rukoilevat. Kun katselin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelua Espanja vs. Hollanti kylänjohtajien salin lattialla sankassa tukapansavussa mylvivien miesten keskellä aamuyöllä, panin huvittuneena merkille, kuinka eräälle miehelle tuli kesken kaiken kiire juosta ulos kailottamaan jotain mikrofoniin. Yritän nyt keskittyä ymmärtämään, millaista olisi elää muslimimaassa uskovaisena. Ainakin uskonnolliset rituaalit (käytän sanaa rituaalit, koska en usko ihmisten käyttävän kovinkaan suurta kapasiteettia jokapäiväisten uskonnollisten toimenpiteiden hengellisen merkityksen sisäistämiseen) ovat täällä aivan eri tavalla esillä julkisessa elämässä kuin omassa, kristillisessä Euroopassamme. Täällä ainakin melkein kaikki rukoilevat viidesti päivässä, ja saksalaisen edellämainitsemani professorin, Jutan, mukaan Sumatralla sijaitsevassa Acehissa ei voi edes puhua puhelimeen perjantain erikoistärkeän rukoushetken aikana, ja operaattorit ilmoittavat ystävällisellä automaattiviestillä kaikille moista yrittäville, että heidän tulisi olla rukoilemassa eikä soittamassa puhelimella. Kun tulimme bussikyydillä tänne kylään, jouduimme odottamaan yli tunnin puolenpäivän aikaan moskeijalla, koska pyhän rukoushetken aikana ei sopinut olla tien päällä.

 

Rukoushetket ovat täällä meidän kylässä myös tyttöjen talossa näkyvillä. Tämän tästä joku kaivaa sanaa sanomatta esiin rukousmattonsa, menee huoneen nurkkaan, vetää yllensä juhlavan rukousvaatteen ja alkaa mutista rukoustaan toisten metelöinnistä häiriintymättä. Rukoileminen ei selvästikään ole näille ihmisille intiimi, hengellinen toimenpide, josta kiinnijääminen olisi missään määrin piinallista. Rukoushetket rytmittävät julkista elämää ja sitä, koska ihmiset voivat harjoittaa ammattiaan. Yhtenä iltana Jutta halusi tilata meille hierojan, mutta unohduksissaan hän erehtyi soittamaan naiselle juuri viimeisen iltarukouksen aikaan, mikä on äärimmäisen epäkohteliasta Indonesiassa. Nainen sanoi tulevansa mielellään – mutta vasta sitten, kun olisi rukoillut loppuun.

 

Naisten pukeutuminen on minusta sanalla sanoen epäkätevää. On järjenvastaista, että päiväntasaajalla noudatetaan ruumiin verhoamisen sääntöä – paljon mielummin käyttäisin itse shortseja ja hihatonta paitaa kuin pitkälahkeisia housuja tai polvet peittävää hametta ja hiostavaa T-paitaa. En voi ymmärtää, miten monet naiset varta vasten tahtovat käyttää huntua, vaikka lämpöasteita olisi yli kolmekymmentä. Mielestäni paikalliset pukeutumisnormit rajoittavat vapauttani näyttää siltä, miltä haluan ja pukeutua sään mukaan. Miksi juuri naisten tulee pukeutua peittävästi, tiedän minä kauniita miehiäkin.

 

Eräs hyvin peittävästi pukeutuva, Saksassa puolitoistavuotta asunut, indonesialainen ystäväni Maiky kertoi minulle valinneensa vaatetustyylinsä vasta kaksi vuotta sitten, koska halusi ryhtyä kunnon tytöksi. Hän kertoi polttaneensa aikaisemmin tupakkaa ja olleensa siten ja muutenkin äidilleen suruksi, ja nyt hän haluaa olla säädyllinen verhoutumalla. Päätös peittävästä pukeutumisestä tuntuu minusta hyvin radikaalilta, eikä ystäväni voi nykyään enää esimerkiksi paljastaa hiuksiaan miesten läsnäollessa saati käyttää T-paitaa tai jotain muuta kuin pitkää hametta. Toisaalta oma eurooppalainen elämäntapamme tuntuu vastaavasti täkäläisille hurjan äärimmäiseltä. Otan itseni esimerkiksi: yli parikymppinen nainen, asuu kotimaassaan poikaystävänsä kanssa olematta kuitenkaan edes kihloissa tämän kanssa, matkustaa yksin toisella puolella maapalloa, pelaa poikien kanssa pöytätennistä ja tekee parin tunnin kävelylenkkejä yksin alueella, jota ei tunne. Tässä on kylliksi ihmettelemistä myös paikallisille, jotka selvästi kummastelevat käytöstäni. Olen siis tasoissa – olen täällä kummajainen kummajaisten keskuudessa. Miten kulttuurit voivatkaan muokata ihmistä niin rajusti? En ihmettele, ettei rasismi ole vielä kuollut sukupuuttoon tässä hätiköityjen, ensisilmäykseltä tehtyjen, pureskelemattomien tuomioiden maailmassa.

 

Kun olimme viime viikonloppuna eli 16.-18.7.2010 Batu Karasissa Intian Valtameren rannalla pienellä happihyppelyllä Nasolin arjesta, otin vapaudekseni käyttää uimatarkoitukseen bikinejä, etenkin koska rannalla oli muitakin länsimaisia ihmisiä. Koin tilanteen kuitenkin hyvin epämiellyttäväksi, kun tajusin jossain vaiheessa olevani ainut vähäpukeinen nainen kaikkien vedessä kelluskelevien miesten keskellä. Erään kerran rannalla tarpoessani huomasin erään, perheensä tykö istuskelevan miehen kiikaroivan minua vähän matkan päästä, ja toisen kerran eräs musliminainen pyysi saada ottaa valokuvan paikallisen standardin mukaan käytännössä katsottuna alastomasta vartalostani. Kieltäydyin. Miten erilaisia merkityksiä ihmiset ovatkaan rakentaneet ruumiin ympärille: Indonesian pukeutumiskulttuuri ei voisi olla päinvastaisempi brasilialaiseen nakuiluun verrattuna. Olen tyytyväinen siihen, ettei minun tarvitse jatkuvasti käyttää paljon energiaa oman ruumiillisuuteni peittelyyn. Minun mielestäni naisen ruumis ei ole paljaana miehen ruumista irvokkaampi.

 

Näen Islamin politisoituneena uskontona – sellaisena, jollainen katolilaisuus oli 1500-luvulla tai ehkä vieläkin, en ole varma. Uskontoa tarvitaan selvästi täällä näin voimakkaassa muodossa, sillä se auttaa ihmisiä kokemaan elämänsä mielekkääksi, vaikka juurikaan muuta sisältöä kuin lasten tekeminen, kasvattaminen ja elannon hankkiminen ei elämässä olisikaan.

 

Kiinnostavaa oli vierailla Madrasa-koulussa, joka on uskonnollinen sisäoppilaitos tässä lähistöllä. Nuoret ihmiset käyttävät kyseisessä oppilaitoksessa 70 % kouluajastaan uskonnon oppimiseen, mutta he olivat kuitenkin kaikista täällä näkemistäni oppilaista eniten perillä englannin kielestä. Kyseisen koulun tytöt olivat lisäksi hyvin vilkkaita ja oma-aloitteisia, mikä pisti erityisesti silmään nähtyäni niin monessa koulussa äärimmäisen vaisuja tyttöjä. Kyseinen koulu oli myös ainut laatuaan siinä mielessä, että sen englannin opettajat osasivat todella puhua englantia. Harvinaista herkkua tässä maassa.

 

Aamuisin täällä on hurja jono vessaan. Yli kymmenen tyttöä jakaa talossamme yhden ainoan vessan, ja koska samassa tilassa on myös suihku, jota moni käyttää jopa kolmesti päivässä, on välillä hankalaa, kun joutuu jonottamaan parikymnmentä minuuttia, että pääsee pissalle kahdeksi minuutiksi. Olen nyt elänyt kolme viikkoa ilman juoksevaa ja lämmintä vettä, ja asioiminen lattiareiällä ei tunnu enää vähääkään epäilyttävältä. Omaa vessapaperia saa kantaa aina mukana, mikä ei toki ole lainkaan ongelma. Olen nyt nähnyt pari muuta KKN-kylää vessoineen, ja mielestäni meidän kamar kecil:mme on muihin verrattuna ihanan puhdas ja miellyttävä. Tosin olen aika varma siitä, että olisin tottunut vaikka mihin murjuun jos muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut tarjolla.

 

Kerroin jo, että nukun täällä lattialla. Kun olimme käymässä Batu Karasin rantakohteessa pääsin kokeilemaan astetta epämääräisempää majoittautumista, sillä meille riitti bungalow-paikka ainoastaan ensimmäiseksi yöksi, jolloin me neljä enemmän tai vähemmän saksalaista tyttöä ja ranskalainen Jeremy nukuimme siskonpedissä isossa huoneessa patjoilla. Seuraavana yönä hajaannuimme niin, että Jeremy nukkui kolmistaan Lenan ja Svenjan kanssa pikkuriikkisessä huoneessa meidän kantaravintolan yhteydessä (teimme yhteisen valan siitä, ettemme kertoisi kenellekään indonesialaisista opiskelijoista, että Jeremy oli nukkunut molempina öinä tyttöjen kanssa samassa sängyssä) ja Aisha ja minä tarjouduimme asettautumaan Jutan perheen bungalown kattoterassin riippumattoihin. Illalla, kun päätin, että oluenjuontikierrokseni oli päättynyt, palasin kokeilemaan riippumattoani. Viritin narun avulla hyttysverkkoni paikalleen, kääriydyin intianpuuvillamakuupussiini ja päätin alkaa nukkua. Päätöstäni horjutti kuitenkin se tosiasia, että noin puolen metrin päässä matostani ulvoi taas yksi tropiikin sademyrskyistä, ja tuuli ryöpytti tämän tästä vettä myös minun suuntaani. En tietenkään ollut pakannut mukaan mitään lämmintä, koska olin kuvitellut meidän pääsevän Batu Karasissa osalliseksi herkeämättömästä auringonpaahteesta luihin ja ytimiin tunkevan vilun sijaan. Koitin kuitenkin taistella kylmää vastaan pukemalla kaikki mukaan pakkaamani T-paidat ja mekot päälle, mutta uni ei tullut, kun ympärilläni jyrahteli jatkuvasti ja tuuli puhalsi hyttysverkkoani koko ajan tiehensä. Aisha oli vieläkin oluella Jutan miehen kanssa, ja minut valtasi hienoinen hylätyksi tulemisen tunne. Lannistuneena annoin lopulta periksi sateelle ja tuulelle ja kävin läpi muut vaihtoehdot: joko hiippailisin Jutan huoneeseen ja koittaisin nukkua mahdollisimman huomaamattomasti oven edessä istualtani tai sitten käpertyisin terassilla seinän viereen vesisäiliön viereen kostealle puulattialle mahdollisimman kauas sateesta ja tuulesta. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ehdin kyyhöttää kohtalooni alistuneena noin viisi minuuttia lattialla, kun olutkaverit palasivat takaisin. Sain osakseni kunnon naurut ja kohta makuuhuoneesta raahattiin Aishalle ja minulle järeä uimapatja, jonka päällä nukahdin oitis.

 

Voisin seuraavaksi kertoa hiukan indonesialaisen sosiaalisen kulttuurin erikoispiirteistä. Jos teen täällä jotain, minkä joku indonesialainen kokee epämiellyttäväksi, tapana ei suinkaan ole tulla ystävällisesti huomauttamaan asiasta kasvotusten, vaan sanansaattajaksi tarvitaan lähes poikkeuksetta yhdyshenkilö. Juuri tänä aamuna tapahtui se, mikä on täällä niin tyypillistä. Heräsin kahdeksan aikoihin nähtyäni juuri unta, jossa olin leijaillut taivaalla Aisha käsikynkässäni. Olin tapani mukaan aamuäreällä tuulella, kuten aina juuri heräämisen jälkeen. Vesisäiliö ei sentään onneksi ollut tyhjillään, ja sain sekoitettua itselleni kahvin, mutta onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä kohta Maiky asettui viereeni lattialla seuraamaan muonastustani ja ilmoittamaan minulle hiukan kiusaantuneena, että muut tytöt olivat eilen 23.7.2010 tehneet valituksen vedenkäytöstäni. Hän itse ei kuulema ollut huomannut mitään outoa vedenkäytössäni, mutta tyttöjä ilmeisesti häiritsi se, että juon paljon vettä. En voinut käsittää, miksen saisi tyydyttää elimistöni vedentarvetta vesisäiliöstä, joka oli mitä ilmeisemmin asetettu kaikkien käyttöön yhteiseen tilaan. Vielä vähemmän saatoin käsittää, mikseivät tytöt olleet yksinkertaisesti voineet itse tulla sanomaan minulle asiaansa. Maikyn asia ei kuitenkaan vielä loppunut siihen, vaan tytöt olivat valittaneet myös siitä, etteivät he voineet ymmärtää Maikyn ja meidän välillä käytyjä saksankielisiä keskusteluja, ja lisäksi tyttöjen mielestä Maiky viettää ylipäätänsä liikaa aikaa meidän kanssamme. Olin ällistynyt, miten niin ystävällisesti hymyilevät tytöt ilmeisesti olivat kateuden kahleissa. Lisäksi he olivat valittaneet siitä, että Maikyn ja meidän ulkomaalaisten muodostamassa englanninkielen opetusprojektissa oli heidän mielestään liikaa ihmisiä. Hah, itse olin aikaisemmin yrittänyt olla osallisena toisessa projektissa, mutta kuten jo kerroin, vaihdoin projektia siksi, että halusin ymmärtää, mitä kokouksissa puhuttiin, eikä indonesian kielitaitoni ole siihen vielä riittävän kehittynyt. Tällaista juoruilua täällä. Olen jo aikaisemmin huomannut, että harmonisuus on täällä kuin sipuli, jonka kuori on tyyni, mutta syvemmällä löytyy salailua, epäsuoruutta ja yleistä kiemurtelua.

 

Kulttuurienvälinen kommunikaatio on minulle haaste, johon en ole kylliksi vielä oppinut vastaamaan. On niin helppo herpaantua ja löytää itsensä pudistelemasta päätään paikallisille ihmeellisyyksille ja kiukustumasta triviaaleista, kasautuneista sattumuksista. En todella tiedä, mikä olisi paras ratkaisu. Ehkäpä vastavuoroinen kohteliaisuus: jos huomaa toisen yrittävän, on helpompi antaa anteeksi mahdolliset lipsahdukset. Tänään 24.7.2010 vierailimme Jutan ja Aishan kanssa eräässä ihastutavassa, kukkulan päälle rakennetussa talossa, jossa meitä hemmoteltiin ylenpalttisilla herkuilla. Miehet kiipesivät puuhun hakemaan meille tuoreita kookoksia, ja naiset kaatoivat kokonaisen singkongin kaivaakseen meille maasta ainekset perinneruokalajia varten. Vähitellen uteliasta, vierailustamme kuullutta väkeä alkoi valua paikalle enemmänkin, ja kaikki halusivat ottaa meistä valokuvia

kännykkäkameroillaan. Otan asian esille tässä, koska koin hämmästyttävän kulttuurien välistä kommunikaatiota koskevan elämyksen ruoan kanssa ahertavien naisten kanssa. Nimittäin, paljain käsin taikinaa vaivaava emäntä halusi varmistaa meille perin juurin pesseensä kunnolla kätensä ennen niiden iskemistä taikinaan, ja lisäksi ennen glutamaatin sekoittamista joukkoon hän halusi kysyä, halusimmeko sitä ylipäänsä. Aishan glutamaattiallergian takia oli mielestäni onnen potku, että rouva ymmärsi kysyä ensin. Samalla huomasin huolehtivani itse siitä, etten pitänyt ruokaa vasemmassa kädessäni, mutta hetken herpaannuttuani mokasin kuitenkin. En kuitenkaan tuntenut oloani petturiksi, koska olin kuitenkin yrittänyt ja huomasin emäntämme myös ottavan meidän ulkomaalaisuutemme huomioon. Kerta kaikkiaan fantastinen kohtaaminen antropologisessa mielessä.

 

Eilen 23.7.2010 teimme retken eräälle vuonna 1982 vuonna poksahtaneelle tulivuorelle parin tunnin ajomatkan (eli noin 50 kilometrin) päähän. Indonesialaiseen tapaan liioin kommunikaatio kuin aikataulutkaan eivät pelanneet: minulle oli ilmoitettu edellispäivänä retken starttaavan läheisestä Singdangsarin kylästä klo 5.30 aamulla, joten heräsin tasan kello 4.30 uskontomiehen mylväisyyn. Sähäkkänä sähelsin aamutoimet läpi ja ehdin jopa tankata hyvin, ja olimme kiinalaisen Nathanin, ranskalaisen Jeremyn sekä valvojamme Saddin kanssa tasan 5.30 edellä mainitsemani kylän moskeijan edessä. Ulkona oli yhä pimeää, eikä paikalla ollut ristin sielua. Saddi yritti tavoittaa KKN ohjelman koordinaattoria, Ibu Marleenia, jonka oli ollut määrä osallistua yliopiston ulkomaalaisille työharjoittelijoille järjestämälle retkelle, mutta turhaan. Onnistuin lopulta itse tavoittamaan kylässä asuvan hollantilaisen Nickin, joka totesi huolettomasti muiden harjoittelijoiden odottelevan lähtöä heidän asuttamassaan talossa parinsadan metrin päässä. Siirryimme Nickin osoittamaan paikkaan, ja koin tulleeni kohdelluksi kaltoin, koska kyytimme saapui vasta klo 6.30 jälkeen. Siirryimme seuraavaan paikkaan odottamaan lisää. Jossain vaiheessa muita harjoittelijoita alkoi ilmaantua paikalle ja meidät käskettiin aamupalalle. En syönyt liioin, koska olin jo täyttänyt vatsani aikaisemmin vailla parempaa tietoa. Jossain vaiheessa siirryimme kaikki bussilla odottaaksemme vielä vähän lisää tulivuoren juurella. Suunnilleen tähän tapaan päivä jatkoi kulkuaan siten, että lopulta palasimme omaan kyläämme noin kolmen aikaan iltapäivällä. En viitsi laskea, kuinka monta tuntia päivästä kului puhtaaseen odotteluun, mutta ainakin sain entistä enemmän varmuutta jo ennestään selviönä pitämästäni havainnosta: isossa ryhmässä matkustaminen ei kerta kaikkiaan ole minun juttuni etenkään, jos se yhdistetään indonesialaisten olemattomaan organisointikykyyn.

 

Päivän saldo oli siis kraateri, geoterminen kahluuallas, jossa uitin jalkojani sekä informaatio, jonka mukaan meidän AIESEC-harjoittelijoiden ei sittenkään tarvitse KKN-projektin päätyttyä matkustaa enää takaisin Bandungiin tekemään esitystä yliopistolle. Ibu Marleen, joka jätti tulematta retkellemme antoi ilmoittaa, että CD:lle poltetun esitelmän postittaminen lienee riittävän. Vapaus koittaisi siis jo viikonlopun jälkeen tiistaina tai jo jopa maanantaina, sillä omassa kylässäni järjestettäisiin loppujuhla sunnuntaina 25.7.2010. On hassua, miten alun perin minulle oli sanottu harjoitteluni kestävän kaksi kuukautta 24.7.-23.8.2010 mutta nyt olinkin vapaa jo kuukautta aikaisemmin. Kaikki muutkin harjoittelijat aikovat matkustaa, ja päivän teema oli odottelun lisäksi keskinäinen matkasuunnitelmien tiedustelu. Koitin hienovaraisesti vältellä lupaamasta kenellekään mitään, sillä en halua sitoa jalkaani kiinni ison ryhmän kompromisseihin ja odotteluun. Aiomme kaksistaan Aishan kanssa ajaa bussilla ensin Yogyakartaan katsomaan temppeleitä, minkä jälkeen kipaisemme Jakartaan, josta lennämme Balille, josta jatkamme Gili-saarille, Lombokille. Isä tulee kuin tuleekin tänne, ja tapaamme ilmeisesti ehkä elokuun puolivälissä Balilla siinä vaiheessa, kun Aisha on onnellisesti matkalla takaisin koto-Saksaan. Kun isä lähtee, minulla on vielä kymmenisen päivää aikaa ennen Joonan tuloa, ja ajattelin siinä välissä joko pyrähtää Sulawesille (vaikka lennot ovat luvattoman kalliita) tai sitten vierailen Maikyn kotona Sumatralla Padangin lähellä (neljän tunnin ajomatkan päässä; maanjäristys tuhosi heidän kotinsa kaupungissa, joten he päättivät muuttaa vähän loitommaksi). Joka tapauksessa se, mikä on kiinnostavaa on, että parin päivän päästä alkaa kolme kuukautta kestävä reppureissuni läpi Indonesian.

 

Minua haittaa se, etten ymmärrä kieltä edelleenkään niin, että osaisin ottaa osaa keskusteluun muuten, kuin kertomalla olevani a) 22-vuotias opiskelija Suomesta tai b) olevani kävelyllä. Osaan toki jo kysyä hintaa, ymmärtää hinnan ja niin edelleen, mutta usein haikailen Etelä-Amerikan meininkiä: siellä olin aina kartalla ja vastaisin kohteliaasti kaikenkarvaisiin kysymyksiin. Tuolloin olin jotenkin paremmin mukana todellisuudessa. Täällä huomaan usein uupuvani kohtuuttomasti, enkä usko sen aina johtuvan pelkästään kuumuudesta tai liiasta syömisestä. Minua nolottaa kielitaidottomuuteni, ja haluaisin toden teolla saada aikaiseksi saavuttaa edes kelvollisen tason kielitaidossa. Toisaalta, olen jo sanonut itselleni, ettei minun tarvitse osata kaikkea aina. Saan välillä olla myös joskus se tyyppi, joka ei osaa jotain kieltä. Loppuen lopuksi ei ehkä ole kamalan noloa, jos en satu osaamaan sujuvasti indonesiaa. En edes tiennyt vielä puoli vuotta sitten koko kielen olemassaolosta.

 

Viimeisenä päivänä 25.7.2010 osallistuin ensimmäisiin elämäni kauneuskilpailuihin. Tunsin oloni prinsessaksi pukeuduttuani kauniisiin sundi-kansallisvaatteisiin, ja saimme Aishan kanssa seisoa tunti tolkulla lasten ja nuorten räpsiessä kuvia meistä. Olen aina kokenut olevani surkea ja äärimmäisen vaivaantunut valokuvissa, ja koska tykkään itse seisoa linssin takana olo oli arvatenkin absurdi. Taisin kuitenkin pärjätä hyvin ja myönnettäköön, että nautin huomattavasti saamastani huomiosta. Kukapa ei tykkäisi tulla pidetyksi. Juhlat olivat muutenkin hitti, enkä voi uskoa, miten opiskelijamme onnistuivat järjestämään niin hienon päätöksen projektillemme. Ohjelmassa oli ruoanlaitto- ja hieroglyfikilpailu, ja kaikki sujui mallikkaasti. Olin niin onnellinen, niin tyytyväinen tähän ainutkertaiseen kokemukseen kauniissa edenin salapaikassa. Seuraavana päivänä olisin poissa, enkä ehkä koskaan enää näkisi näitä kukkuloita ja näitä alati hymyileviä ihmisiä.

 

 

Tänään on 31.7.2010 ja uusi aika on koittanut. Olen jättänyt kylän ja siirtynyt matkantekoon – seuraavat kolme kuukautta kuljen reppu selässäni. Viime yön vietimme bussissa matkalla Bromon tulivuorelta Jakartaan, ja meille ilmoitetun 15 tunnin sijaan nökötimme bussissa 23 tuntia. Nukuin miltei koko ajan, enkä tiedä miten se on mahdollista, vaikka toisaalta olin nukkunut alle neljä tuntia edellisyönä aikaisen herätyksen vuoksi. Bromon tulivuori oli henkeäsalpaavan kaunis auringon noustessa - maisema oli täydellinen ja niin epätodellinen, aivan kuin joku fantastinen haaveilija olisi sen maalannut. Ajattelin tasapainon ja valaistumisen ajatuksia kiivetessäni rinnettä ylös kohti kraateria ja mädän kananmunan tuoksua, ja laskeutuessani olin tyyni ja onnellinen. Näin tulivuoren juurella niin kauniita asioita, että se kaikki sai minut jälleen ajattelemaan, etten pelkää mitään. Ajattelen kuolemaa usein kohdatessani jotain taydellisen kaunista, joka saa minut kokemaan, ettei minulla ole syytä tarrata mihinkään kiinni. Kun olen lentänyt kauniiden asioiden läpi täyttymyksen kokeneena, en kadu enkä himoitse enää lisää. Usein löydän itseni ahnehtimasta, kauniista paikasta haaveilemasta kaikista niistä kauniista paikoista, jotka haluan vielä nähdä. Vaikka mitä väliä on sillä on, mitä näen, jos en koskaan välitä siitä tarpeeksi. Helposti ajaudun myös ulkokohtaisuuteen, jonka vallassa muutun narsistiseksi ja epäempaattiseksi peilailijaksi. Kamalaa.

 

Bromon reiunalla savupilveä katsellessa olin kiitollinen tästä elämästä. Kuitenkin alas takaisin autolle marssittuani ruumiini muistutti kuitenkin olevansa toistaiseksi vain lihaa ja verta, ja ylitsepääsemätön nälkä katkaisi nirvanan. Söin paperipussista riisiä ja muhennosta, minkä jälkeen olen tuntenut suurta tarvetta saada olla itsekseni. Hälinä kuitenkin jatkui, ja jouduimme odottelemaan tuntitolkulla sitä, että pitkä paluumatka Jakartaan saattaisi alkaa, enkä olisi millään jaksanut jutella ihmisten kanssa pidempään. Aisha on meistä se, joka näyttää olevan aina valmis heittäytymään juttusille kaikkien kanssa. Englantia puhuessaan hänen äänensä muuttuu kuitenkin käskeväksi, mikä saa minut hermostumaan ja vetäytymään muualle, ja lisäksi hän polttaa minusta liikaa tupakkaa, ja oluttakin kuluu. Ehkä joisin itse täällä olutta mielummin jos tietäisin, ettei se olisi tuotu maahan ainoastaan turisteja varten. En kuitenkaan haluaisi juoda täällä, koska olen ikään kuin puhdistautumassa. Viiniä voisin juoda mielellänikin, sillä viini on minulle puhdasta kuten tofu – possu taas on likainen eläin, enkä välitä syödä sitä liioin, ja samoin olut on minulle usein meluisa ja karkea juoma, jota en tarvitse, varsinkaan täällä.

 

Aisha, minä ja bulet eli valkoiset... Jos liityn mukaan keskusteluun huomaan olevani selvästi vetäytyvämpi ja ääneni hiljaisempi kuin Aishan. Minusta tuntuu, että ihmiset katsovat minua etenkin meidän välisen kontrastin koettuaan epäröiden ja moittien sitä, että olen niin hiljainen ja varovainen, ja että tarvitsen enemmän hienovaraista tilaa. En ole karski ja rehevä, en myöskään osaa teeskennellä olevani suulas. Suomessa olen tosin usein puhelias, mutta sitä varten tarvitsen usein rakasta äidinkieltäni tai sitten täällä Aishan kanssa saksaa. Tarvitsen luottamusta tai adrenaliinia ollakseni roteva. Kotona olen joskus hulvaton ja täälläkin usein iltaisin yhdessä Aishan kanssa. Yhä enemmän olen kuitenkin huomannut olevani pitkälti mietiskelevä ja hiljainen tutkiskelija, joka hakeutuu taiteen äärelle. Yogyakartassa koin kauneutta vieraillessamme käsinukketyöpajassa, jossa minulle kerrottiin ihmeellisiä tarinoita jaavalaisesta tasapainon ja meditaation filosofiasta. Hiljennyin myös batiikkinäyttelyssä sekä seuraavana iltana modernin taiteen näyttelyssä. Kuvataide koskettaa minua ehkä kaikista taiteista eniten, vaikka toistaalta rakastan myös musiikkia ja kirjallisuutta. Jotenkin kuitenkin inspiroidun itse eniten siitä, kun näen koskettavan maalauksen, ja niin minulle tapahtui myös Yogyakartassa pienessä galleriassa nimeltä Lana Gallery. Olimme ainoat vieraat, ja ylitsevuotavan ystävällinen mies halusi näyttää meille henkilökohtaisesti koko varaston ja nostaa esille sieltä löytämämme suosikkiteokset. Minulle selvisi nopeasti, kenen töistä pidin eniten: kyseinen itseni ikäinen taideopiskelijapoika oli jopa sattunut käymään pari tuntia aiemmin näyttelyssä, ja luulen, että olisimme jopa tavanneet hänet, jollein Aisha olisi halunnut nukkua niin kovasti aikaisen temppelikierroksen jäljiltä. Katselin pojan tekemiä maalauksia kauan ja päätin maalata kotona jotain samantaajuista. Haluaisin vielä tavata sen taiteilijan, hän vaikutti niin hengenheimolaiselta.

 

Itse asiassa galleriassa vierailu vaikutti konkreettisesti elämäämme myös sikäli, että galleristin suosittelun jälkeen ajoimme suoraa päätä takaisin keskustaan ja marssimme matkatoimistoon varaamaan itsellemme seuraavalle aamulle matkan Bromolle (otimme polkupyörätaksin, ja sivukujalla hän antoi minukin koittaa kuljettajan penkillä polkemista, ja meinasin ohjata kapineen ojaan). Luulen kuitenkin, että vaikutukset tulevat ilmaantumaan elämässäni vielä paljon myöhemminkin emergentillä tavalla, jota on nyt mahdotonta ennustaa.

 

Tykkään kertoa asioista täysin väärässä järjestyksessä, koska kronologisuus pilaa mielestäni lukemisen ja kirjoittamisen ilon. Jos yritän raportoida tapahtumajärjestyksessä, minulle tulee saman tien olo, että olen kirjoittamassa pakollista reportaasia luokkaretkestä. Eräs hauska kokemus tämän matkan aikana oli junamatka Tasikmalayasta Yogyakartaan. Päätimme matkustaa tavallisella, paikallisille ihmisille tarkoitetulla junalla, jonka matkaliput maksoivat vajaa kaksi euroa siinä missä hienompi juna olisi kustantanut noin kymmenkertaisen määrän mammonaa. Matkanteko oli elämys siinä mielessä, että juna oli hurjan täynnä, ja ohitsemme vaelsi jatkuvasti mitä ihmeellisempien tavaroiden ja ruokien myyjiä sekä kerjäläisiä. Täällä miesnaiset näyttävät usein tienaavan elantonsa kerjäämällä. Olen käsittänyt, että Thaimaassa heillä olisi oikein hyvät oltavat, eikä sosiaalinen stigma olisi niin paha kuin täällä. Ehkä olen ymmärtänyt asian täysin väärin – se ei olisi kovinkaan epätavanomaista, koska tapaan usein ymmärtää asioita väärin koska en joko kuule (kuuloni on huolestuttavan huono) tai en jaksa keskittyä (olen haaveilija, sanoin kai sen jo).

 

Olen nyt Aishan kodissa Jakartassa, ja nautin hiljaisuudesta. Talo on suuri ja pihalla on ihana uima-allas, johon heittäydyimme saman tien tänne päästyämme. Teimme retken paikalliseen supermarkettiin ja ihailin mieletöntä ruokavalikoimaa: en tunnistanut valtaosaa kaikista ihmeellisistä vihanneksista ja hedelmistä, ja olisin oitis valmis kokeilemaan kaikki herkut läpi. Kokkasin ensimmäistä kertaa lähes puoleentoista kuukauteen – teimme pastaa, vaikkakaan en mitenkään kokenut suurta tarvetta syödä eurooppalaista ruokaa, niin kovasti olen alkanut pitää indonesialaisesta muonasta. Ajatukseni ovattänään ja eilen olleet erityisen paljon kotona ja olen miettinyt paljon sitä, miten hyvä loppuen lopuksi kotona on elää.